Usein ihmiset puheissaan ihailevat sellaisia ihmisiä, joilla on tavoitteita. Ihmisellä pitää olla tavoitteita, sanotaan. Harmillisen usein tavoitteet kuitenkin tarkoittavat melko yksipuolisesti hienoa uraa ja sitä kautta saatua arvostusta. Samaan pakettiin kuuluu sitten myös hyvä taloudellinen toimeentulo, omakotitalo, hieno auto ja ehkä kesäasunto.

Jos taas ihminen asuu vaatimattomammin ja tekee jotakin tavallista työtä, josta nyt ei niin suurta palkkaa saa, ajattelevat jotkut ettei tällä ihmisellä ole ollut tavoitteita tai hän ei ole tarpeeksi pyrkinyt parempaan. Ja jos joutuu työttömäksi, eikä uutta työtä löydy, joutuu varmasti vielä pahemmin kohtaamaan inhottavaa asennetta: oma vika. Vaikka kukaan ei sitä suoraan kehtaisi sanoa ääneen, niin ajatus on aistittavissa julkisessa keskustelussa ja ihmisten puheissa: halveksitaan yhteiskunnan tuella kotisohvalla makaavia (joita todellisuudessa ei ole olemassa, kunhan korostetaan omaa paremmuutta: minä teen työtä ja olen kunnon kansalainen).

Kun mieheni oli työttömänä, inhosin aina kun siitä kyseltiin, ja täytyi vastata, että hän on työtön. Aivan kuin siinä olisi ollut jotain pahaa ja häpeällistä. Vaikka jonkun muun olisi pitänyt hävetä, esimerkiksi työnantajien jotka eivät halua ottaa oudolla ei-suomalaisella nimellä varustettua ihmistä töihin.

Monet muutkin tavallisuudesta poikkeavat asiat, joita nyt ei pidetä niin tavoiteltavina, aiheuttavat hämmennystä, kyselyitä tai hiljaisia hetkiä keskusteluissa. Yleensä ajatellaan, että ihmisellä kuuluu olla perhe tai ainakin kumppani sekä omistusasunto. Jos ei ole, niin voi joutua päivittelyn kohteeksi: se ei kyllä ole päässyt elämässään eteenpäin. Ihmisille ei näemmä tule mieleen, että toisenlaisia valintoja voi tehdä, kaikki eivät tavoittele samoja asioita. Tai sitten taustalla on ajatus, että oma normien mukainen elämä ei olekaan niin ihmeellistä, koska siihen on rynnätty sen enempiä miettimättä, eikä se olekaan ollut unelmien täyttymys. Siinä kuitenkin ollaan tiukasti kiinni: iso velka ja omakotitalo sitovat paikoilleen.

Oma elämäni ei kauheasti poikkea näistä perusnormeista, eikä "tavallisessa" keskiluokkaisessa elämässä sinänsä ole mitään vikaa. Materiaalisia arvoja ja asioita on mielestäni myös oikeus tavoitella tiettyyn pisteeseen saakka - tilava koti opiskelijaboksissa asumisen jälkeen on aivan ihana asia. Perustoimeentulon täytyy myös olla riittävä ja tulee taata jokaiselle - elämäntilanteesta riippumatta. Mutta jos rahan ja materian tavoittelusta tulee itsetarkoitus, silloin ollaan väärillä jäljillä. Jotkut valitsevat ammatin sen perusteella, että siitä saa mahdollisimman paljon rahaa, mielellään myös arvostetun aseman, ja sitten niillä rahoilla hankitaan hulppeat puitteet omalle elämälle.

Onneksi kaikki eivät tavoittele samoja asioita. Jonkun tavoitteena voi olla itsensä kouluttaminen sivistämistarkoituksessa tai mahdollisimman monen kirjan lukeminen tai kulttuurin harrastaminen tai mietiskely tai itsensä kehittäminen jollain muulla tavalla. Vanhempien suurin tavoite tulisi olla hyvän elämän antaminen lapselle - ja se ei vaadi jääkiekkoharrastusta tai merkkivaatteita. Toivottavasti mahdollisimman monen tavoite on myös olla hyvä ihminen - mitä se sitten tarkoittaakin itse kullekin, mutta sitä olisi hyvä edes miettiä. Arkisenkin oloiset lyhyen aikavälin tavoitteet ovat myös hienoja - vaikka villapaidan neulominen tai kymmenen kilometrin hölkkälenkki. Ulkoisista puitteista on siis mahdotonta päätellä ihmisestä onko hän tavoitteellinen tai kunnianhimoinen. Kunhan miettii ja kyseenalaistaa omia valintojaan ja tavoitteitaan, silloin voi myös olla aidosti tyytyväinen siihen mitä on saavuttanut.