Oli se kutkuttavaa. Se aavistus, että taidan olla raskaana. Kun sain raskaustestin tuloksen, en ollut uskoa sitä todeksi. Samalla alkoi huolehtiminen: olenkohan oikeasti raskaana, ja jos olen niin saanko keskenmenon ja jos raskaus etenee niin meneekö synnytys hyvin ja onko lapsi terve ja syönkö nyt riittävän monipuolisesti että lapsi saa kaiken ravinnon ja....

Vielä ensimmäisellä neuvolakäynnilläkään en ollut uskoa todeksi. Ajatus siitä, että syyskuun lopussa minulla olisi sylissäni oma pieni vauva, tuntui uskomattomalta ja oudolta. Nytkö se tapahtuu, ajattelin. Minusta on vihdoin tulossa äiti! Ensimmäisessä ultraäänessä oli sitten pakko jo uskoa asia todeksi. Siellä se minikokoinen ihminen oli, heilutteli meille ja räpiköi, meni suoraan äidin ja isän sydämeen.

Koko raskausaika oli sellaista onnensekaista huolehtimista. Mitä jos tapahtuu sitä tai tätä, mitä jos, mitä jos. Jossain vaiheessa olin onneksi niin väsynyt, etten jaksanut enää huolehtia. Oli keskityttävä omaan itseen ja rentouduttava vapaahetkinä, jotta jaksoi. Työ vei suuren osan ajasta, ja olin sopivan kiireinen eikä siksikään tullut pohdittua joka ikistä kolotusta. Ylipäätään olen tullut siihen tulokseen, että ihmisen pitää olla riittävän kiireinen, pitää olla paljon tekemistä, jotta turhalle ruikutukselle ei jää aikaa. Toimii ainakin omalla kohdalla.

Nyt se vauva-arki on sitten koittanut. Olen aivan mielettömän onnellinen tyttärestäni. Mutta. Tämä on raskaamapaa kuin osasin kuvitella. Olen jatkuvasti puklutahroissa ja t-paita on märkänä maidosta. Useita tunteja vaipanvaihdon jälkeen (kun olen jo puuhannut keittiössä vaikka mitä) huomaan että vaatteeni ovat kakassa. Illalla en muista, olenko käynyt tänään itse suihkussa tai olenko pessyt hampaita. Syönyt kai olen.. Sylissä kanniskelu on loputonta, jos tytöllä on huono päivä tai vatsavaivoja. Ja sitten nukuttamista ja unilauluja. Hyvän yöunen on saanut unohtaa. Olen nukkunut kolmen tunnin pätkissä noin kahden kuukauden ajan, ja tämä voi jatkua parhaimmillaan vielä neljäkin kuukautta. Ja tiedän, että kolme tuntia on ruhtinaallinen aika verrattuna joihinkin perheisiin, joissa todella valvotaan yöt.

Etukäteen en osannut ajatella, millaista on olla vauvan kanssa, millaista on olla äiti. Ei sitä voikaan tietää. Olin tietenkin jollain lailla henkisesti valmistautunut yöheräilyihin ja siihen että on muutenkin koko ajan kiinni tuossa pienessä ihmisessä. Mutta silti, on tämä erilaista elettynä kuin kuviteltuna. Nyt ymmärrän erilailla perheellisiä ihmisiä. Nostan hattua teille kaikille jotka kasvatatte lapsia.

Tämä on maailma, johon uppoaa. Kaikki muu on merkityksetöntä, muuta ei ole. Elämäni rakentuu nyt toisen ehdoilla, kalenterin ja kellon voi unohtaa. Toisaalta en ole koskaan ennen katsellut televisiota näin paljon, kun imetyssessioiden aikana ei oikein muutakaan voi tehdä. Tuleepahan seurattua maailman menoa sitten näin kotoa käsin, katsottua monet uutiset päivässä, ja viihdeohjelmatkin tunnen läpikotaisin.

Vaikka välillä on raskasta ja naamasta näkee, että univelkaa on, en vaihtaisi hetkeäkään pois. Ei ole mitään arvokkaampaa ja kauniimpaa kuin uusi ihminen - uusi elämä. Se ansaitsee kaiken rakkauden ja huolenpidon, joita me vanhemmat yritämme parhaamme mukaan antaa.